Neuvolasta

Käytiin maanantaina sitten siellä ekassa neuvolassa. Ihmeemmin ei jännittänyt kun sinne mentiin ja terkkarikin oli huippumukava. Toisaalta ehkä omaa oloa helpotti, että terkkarikin oli hyvin nuori ja kertoikin tämän olevan hänen ensimmäisiä ensikäyntejään, joten joutui usein varmisteleemaan papereistaan, että onko kertonut nyt varmasti kaiken ja kysellyt oleelliset ja jakanut jokaisen lippulappusen. Mitään labroja ei tosiaan ollut tai mitään sydänääniäkään kuulosteltu, vaan ihan höpistiin. Mukanani vein kaikki postitse saapuneet esitietolappuset, vaikka suunnittelin että olisin jättänyt ne kotiin ja sanonut unohtaneeni. Sen verran hävetti meikäläisen rustailumokat. Toisinsanoen.. lappua täyttäessähän kysellään isästä ja äidistä. Oonhan mä nyt vastaavia täyttänyt moniakin, mutta en koskaan tällaisessa yhteydessä, joten niinhän mä ruksailin sinne itselleni syövän, keuhkosairauden, suolistosairauden.... Kunnes tajusin, että perkele. Mähän olen tässä kohtaa se äiti. Kerroin tästä sitten terkkari-tytölle, joka vaan nauroi onneksi. Laitettiin ne tiedot kuitenkin sitten sinne sukurasitteisiin, vaikkei niitä minulta onneksi löydykään.

Kotiin viemisiksi tuli läjä kirjoja ja lehtisiä. Siskolle lähetin nivaskasta kuvan ja vastineeksi sain toteamuksen, että parempi aloittaa lukuloma jo nyt, niin saatat päästä urakassa loppuun ennen laskettua aikaa. Aloin miettimään asiaa, että on sitä ennenkin muksuja maailmaan pyöritelty ilman kaikenmaailman oppaita. Ja vaikka nyt sanon näin, niin kyllä mä haluan kaikki mahdolliset tutkimukset raskauden aikana ja kaiken kivun lievityksen sekä osaavan henkilökunnan ja sairaalapuitteet ympärilleni sitten itse synnytykseen, eli minnekään saunan lauteille en haikaile naapurin rouvien auteltavaksi. Taidan mennä tässäkin kohtaa sellaista kultaista keskitietä siis. Ei hössötyksiä. Lueskelen sitten jos tulee kysymyksiä mieleen..

Ultraan tuli tänään kutsu kättärille. 16.7. pitäisi sitten nähdä ekaa kertaa vauva oikein livenä. Ihan kiva nähdä muutakin kuin tätä turvotusta ja läskiä. Ehkä ne mamma-vaistotkin sieltä sitten herää kunnolla, kun nyt ne iskee vaan aina välillä hirmuisena shoppailu-intona (jolle en ole antanut periksi!). Ainoa vauvalle "hankittu" asia on kehto, joka on ainakin äitini isoäidin vanha ja joka on perintönä kulkeutunut perheen vanhimmalle tyttärelle, eli isosiskolleni. Ilman muuta meikäläisen lapsonen pääsee siihen kuulemma nukkumaan, joten tiedä vaikkapa roudaisin sen jo huomenna Tampesterin reissulla matkaani (jonne btw saan mennä miehen uudella autolla, joka haettiin tänään!!!).

Ihana yli 100vuotias kehto-vanhus

Mutta palaamma myöhemmin, nyt alkaa ruoka olemaan valmiina... Pakko ihan oma tilitys varata ruoka-aineille ja pahoinvoinnille ym. ihmettelylle :)

Kunnon stooryt alkuun

Raskaana. Sitä minä olen. Vau.fi Odotus-sovelluksen mukaan raskaus on nyt edennyt vaiheeseen 7+2. En oikeastaan noista tajua yhtään mitään. Mulle tutumpia on kp:t ja ovikset, toistuvat pettymykset, vatsamakkaroiden piikittely, hormooneiden pupeltaminen, ultraäänitutkimukset, tiettyyn aikaan hässiminen, vaihdevuosia muistuttavat oireet..

Päätin aloittaa tämän blogin syystä, että itseä sattui todella paljon lapsettomuushoitojen aikaan, kun seuraamani lapsettomuusblogit muuttuivat äitiys- ja raskausblogeiksi. Olin minä iloinenkin heidän puolestaan ja järkikin sen sanoo, ettei toisen raskaus ole itseltä pois. Samaan aikaan sitä tunsi niin syvää kateutta ja katkeruutta, ettei sitä oikeasti osaa ymmärtää kuin vaan ne jotka siellä lapsettomuuden syvässä kuilussa on ollut.

Oma kuiluni ei todellakaan ollut syvä. Vain sen verran että tiesin tässä olevan oma pohjani - pidemmälle en pysty menemään. Meidän hoidot tosiaan keskittyivät luomuyrityksiin ja clomi-pilsuihin ja piikittelyyn. Sen suurempii hedelmöityshoitoihin en olisi pystynyt. Parisuhde oli kuilun reunalla ja oma mielenterveys vaakalaudalla. Päätös oli vaikea, mutta valitsin mieluummin lapsettomuuden ja erilaisen onnen, kuin riskin menettää kaiken sen jo olemassa olevan rakkaan. Itseni ja puolisoni.

Reilun vuoden myöhemmin elän aivan eri tilanteessa. Avioliittoni Jayn kanssa voi hyvin. Elämme hyvin erilaista elämää. Tulotasossa on tapahtunut selvä muutos parempaan, stressin aiheet ovat erilaiset, mutta parisuhde on vakaa. Koko lapsettomuus jäi puhumattomien asioiden joukkoon. Siitä ei tullut elefanttia olohuoneeseen, se vain pikkuhiljaa lakkasi olemasta elämän keskipiste. Keskipisteeseen tuli Tiki ja Jay. Tikin ja Jayn lemmikit. Molempien työt, harrastukset. Sponttaani seksi. Harvakseltaan, mutta aidosti nautittuna, ei suoritettuna.

Lopulta olemme tässä tilanteessa, että menkat vain jäivät tulematta. Itse en osannut edes toivoa, en odottaa. Jay alkoi sanomaan että sun menkat olisi pitänyt alkaa. Itse en oikein tahtonut uskoa. En oikeastaan edes muistanut koska edelliset oli. Jay tiesi tarkalleen. Hassu mies, muistaa kyllä viikot jolloin ei seksiä heru. Viivyttelin vielä pari päivää testin tekemistä, mutta lopulta se oli tehtävä. Yön pimeinä tunteina kusaisin tikkuun ja painelin ulkorappusille tupakalle. Jay nukkui autuaan tietämättömänä yöllisistä puuhistani ja minä odotin yksin. Rööki tuntui lyhyeltä ja aika pitkältä, kunnes lopulta uskoin kolmen minuutin kuluneen. Testissä selkeä plussa. Sekavaa. Jaylle kerrottu. Ei oikein osata kommunikoida tästä asiasta ainakaan vielä.

Viikkoa myöhemmin tein uuden testin. Edelleen plussaa. Röökilakko ei täysin pidä. Sitä ei vaan mitenkään tajua että tässä oikeasti ollaan raskaana. Toki määrät ovat muuttuneet 1-2 tupakkaan päivässä, huimasta vajaasta askista, eli siihen nähden olen tyytyväinen. Samalla vituttaa. Lapsettomuushoitojen aikaan olin niin jyrkkä mielipiteineni, että miten kukaan voi vahingoittaa syntymätöntä lastaan ehdointahdoin! Ajattelen edelleen niin. Miten saisi vaan itsensä tajuamaan, että tämä on totta? Että tällä hetkellä mä oon paska ja välinpitämätön mutsi. Tai en ainakaan riittävän hyvä, kun en täysin ole pystynyt lopettamaan. Neuvolaan on aika varattuna juhannuksen jälkeiselle viikolle, pitää siellä pyytää apuja tupakoinnin kokonaan lopettamiseen.

Vatsa oli viikko sitten kuin ilmapallo. Pallo se on edelleen, mutta ainakin ilmavaivat on helpottaneet. Pikkuhiljaa sitä alkaa hyväksymään turvotuksen. Aluksi ajattelin että se on mielikuvitusta, läskiä se oikeasti on. Suututti kun mies hipelöi sitä. Antaisi olla. Nyt tänään olen tuijotellut muiden vatsoja netistä. Yhtä turpeita nekin on. Vielä kun ihan täysin osaisi sisäistää tän koko kuvion...